Pirjo Lilleberg-Wilenin esitelmä Olli-Vilhon sukuhaarasta sukukokouksessa 14.7.2001.
Hyvät sukulaiset, on kiva nähdä teitä näin paljon täällä sukukokouksessa. Olen Pirjo Lilleberg, Martin Lillebergin pojan Olli Vilho Lillebergin nuorin tytär. Minä kerron teille vähän isäni Olli-Vilhon ja äitini Hellin elämästä. Olin 9 –vuotta vanhan kun isäni kuoli 1963 joten olen saanut tietoni pääasiassa sisaruksiltani.
Olli-Vilho oli Martin Lillebergin toisesta avioliitosta Elsa Kristiina Lintulan kanssa. Hän oli toiseksi vanhin lapsi. Isäni ei ollut rintamalla talvi- ja jatkosodassa. Hän oli liian vanha rintamalle joten hän oli ”sotapoliisi”. Isällä oli toinen korva kuuro, hän ei ollut sotakelpoinen. Äiti oli pienten lasten (Pauli, Raili, Paavo ja Jouni) kanssa Ruotsissa Piteåssa evakossa. Kerttu ja Matti olivat lehmien mukana evakossa.
Marttiinin- Ville kuten häntä kutsuttiin oli nuoruudessaan kulttuuri-ihminen. Osallistuen näytelmäkerhoihin, lauloi yksinlauluja sekä esitti kupletti esityksiä esim. Iso Iita jne. Sanovat Villen olleen hyvä tanssija. Tanssitaito on periytynyt myös meille lapsille. Meillä sisaruksilla onkin tapana käydä tanssimassa. Kesällä lavatansseissa ja talvella muissa tanssipaikoissa. Ainoastaan Kertulle olen kuullut isäni sanoneen ”että lähe siekin Kerttu tansseihin, äläkä ole romaanissa aina nokka kiinni”. Mutta Kertulla on vielä eläkkeelläkin tapana lukea paljon kirjoja. Ville oli myös hyvä urheilumies osallistuen talvi- sekä kesälajeihin voitokkaasti. Hän oli myös riski mies ”sanotaan että Ville ja veljensä Frans Edvin pystyisivät taistelemaan koko Jaatilan kylän miehiä vastaan ja voittamaan heidät”. Isä eleli poikamiehenä suhteellisen pitkään.
Isä tapasi äidin Koivussa tansseissa ja ihastui nuoreen tummaan tyttöön, he menivät naimisiin 29.5.1929 jolloin Ville oli 31-vuotias ja Helli vasta 18- vuotta.
He asettuivat asumaan Jaatilaan isänsä Marttiinin talo toiseen päähän, jossa he asuivat siihen saakka kunnes rakensivat tien toiselle puolen uuden talon 1963, isä kuoli ennen kuin uusi talo oli täysin valmis. Toista päätä asuivat veljensä Väinö ja Hilda perheineen. Villellä ja Hellillä oli pirtti ja kamari käytössä sekä ullakko. Heillä oli maanviljelystä ja karjanhoitoa, vähän lehmiä ja vähän maata. Tästä ei tullut tarpeeksi toimentuloa isolle perheelle joten isännän oli lähdettävä muihin töihin. Hän kulki talvisin savotoilla ja kesäisin uittotöissä, ottaen vanhimmat pojat avukseen. Kunnes Petäjäskosken voimalaitoksen rakennustyöt alkoivat, johon hän osallistui myös poikiensa kanssa. Hän oli hevosmiehenä sairastumiseensa asti.
Hevoset olivat hänelle myös hyvin lähellä sydäntä, sillä hänen hevosillaan ajettiin monia palkintoja kilpa-ajoissa. Sisareni Raili valmensi myös hevosia ja loppuajasta veljeni Matti oli kuskina, koska isä ei enää itse uskaltanut ajaa. Hevos- harrastus onkin jäänyt ainakin veljistäni Matille ja Paavolle tärkeäksi jopa vielä Matin pojille siitä on tullut ammatti. Meillä oli joskus niinkin vireitä hevosia, että isä ei saanut hevosta käännettyä kotipihalle tullessaan Petäjäskoskelta töistä vaan hänen piti käydä Matinmikolla saakka kääntämässä ja ajaa aivan hevostallin seinään kiinni ennen kuin hevonen pysähtyi.
Nuori vaimo hoiti isännän poissa ollessa karjataloutta ja lapsia joita oli alkanut syntyä tiheään tahtiin. 25 vuoden väliin mahtuu 11 lasta joista yksi pieni tyttö kuoli jo lapsena, loput 10 ovat vielä elossa. Onneksi tuli tyttöjä äidin avuksi pirttitöihin. Silloin oli kovaa työtä niin navetassa kuin pirtissäkin, ei ollut esim. pyykkikoneita eikä vesiä sisällä. Meillekkin tuli pyykkikone vasta nuorimmaisen synnyttyä.
Villen ja Hellin avioliitto oli varmaan ollut onnellinen, sillä isä osasi näyttää tunteensa ja herkkyytensä, isän sylissä sai istua keinustuolissa ja kuunnella tarinointia. Herkkyys on tarttunut kaikille meille lapsillekkin, myös me itkemme niin surussa kuin ilossakin. Olemme hyvin läheisiä toisillemme ja otamme osaa toistemme elämään. Ville vei elämää eteenpäin aina pieni huumorin pilke silmänurkassa. Hän saattoi napata äidin syliinsä keinutuoliin ja sanoa ”että kattokaapa ko mulla on nuori ja komea vaimo”. Äiti sai määrätä ja komentaa lapsia, isä huusi ”tuleppa sie Helli kattomaan ko nuo tappelee”. Isä saattoi panna Paavolle ja Jounille ”markan painin” kumpi voittaa, yleensä se oli Jouni joka voitti.
Ei heillä suurempia kasvatusperiaatteita varmaankaan ollut. Äiti kertoi, että kun Jaatilan koulun johtajaopettaja Pauli Pirttijärvi sai kaksoset niin hän oli kysynyt äidiltä, että mitenkä se Lillebergin emäntä on kasvattanut noin ison porukan ja kaikista on tullut kunnon kansalaisia. Äiti oli sanonut vain, että kyllä ne siinä toinen toisiaan kasvattaa ei niitä tartte kasvattaa, kun vähän pitää kuria. Äiti jousi olemaan vielä ison perheen lisäksi Jaatilan koulun johtokunnassa monta vuotta.
Niinpä kerron vähän meistä sisaruksista.
Kerttu on vanhin ja asustaa Jaatilassa meidän entisessä kotipaikassa. Hän on kulkenut Petäjäskoskella työssä ja pitänyt Villensä kanssa puutarhaa, jota nyt jatkaa heidän poika vaimonsa kanssa.
Matti ja Liisa asuvat Koivussa. Matti on ollut kaivinkoneurakoitsija.
Pauli ja Ritva ovat asuneet jo yli 30-vuotta Ruotsissa. Pauli on hitsari.
Raili ja Veikko asuvat Rovaniemellä. Raili on tehnyt työnsä Lapin keskussairaalassa, se työ on ollut Railille omiaan, koska äiti aina sanoi, että ei niin pientä rupea ollut etteikö Raili repinyt siitä verta esille.
Paavo asuu Annelinsa kanssa Vojakkalassa pitäen puutarhaa ja hoitaen hevosia.
Jouni ja Elsa asuvat Oulussa. Jouni on paperitehtaalla töissä.
Elsa ja Martti asuvat Arpelassa. Elsa on pitänyt Arpelan parturi-kampaamoa yli 20 vuoden ajan.
Irma nappasi Arpelasta maatalonpojan Pertun mieheksi, ja he pitävät nyt karjaa ja viljelevät maata Pertun kotitilalla.
Marjatta ja Esa asuvat Vojakkalassa. Marjatta hoitaa lapsia ja pitää puutarhaa.
Minä Pirjo olen ainoa joka olen saanut käydä koulua vähän enemmän ja olen farmaseuttina Tornion I-apteekissa ollut jo yli 30 vuotta. Äiti sanoi että sille annettiin kaikki järki mitä oli vielä jäljellä. Me asumme mieheni Kaukon ja tyttäreni kanssa Vojakkalassa.
Ville isämme kuoli aika nuorena sydänkohtaukseen Lapin keskussairaalassa ja Helli äitimme on pitänyt meistä lapsista ja lapsenlapsista huolta aina kuolemaansa saakka joka tapahtui 9.2.1987 Paulin juuri täytettyä 50-vuotta. Äiti jaksoi sinnitellä vielä sen päivän kun Paulin synttärit oli, vaikka sanoi jo että Ville on tullut häntä hakemaan.
Elämä jatkuu, vuodet vierii ja suku kasvaa.