Kalevi Lillebergin esitelmä Väinö Ilmarin sukuhaarasta sukukokouksessa 12.7.2003.
Itseellinen Norjan alamainen Martin Klockerud, 1. aviovaimon Priitta Sofian, os. Koivupalo kuoltua, 26.12.1894, meni uudelleen naimisiin Elsa Kristiina Ollintytär Lintulan kanssa 24.12.1896. Ennen vihkimistään heille kuitenkin syntyi 29.6.1896 poikavauva, joka sai nimeksi Väinö Ilmari Klockerud, siis minun isäni. Kirkonkirjojen mukaan isäni kastettiin 1.8.1896 ja kummeja olivat talokas Juho Pekka Takkunen, Emma Erika, talollisen poika Aaprami Takkunen ja talollisen tytär Kristiina Takkunen. Takkusten kummeina olo johtunee siitä, että Elsan äiti oli os. Takkunen ja Martinilla ei ollut muita sukulaisia täällä Venäjän vallan aikuisessa Suomessa kuin omat lapsensa.
Mennessään naimisiin Elsan kanssa Martinkin pääsi talolliseksi Jaatilaan, nykyiseen Väinön ja Olli-Vilhon perillisten maapaikoille. Elsan sisaret, Kreetta Sofia Peura ja Matilda Karoliina Tolonen myivät maaosansa Oskari Alaruikalle ja meidän osuutemme jäi Oskarin poikien Uunon ja Yrjön maatilojen väliin.
1900-luvun alusta meillä ei ole paljon tietoja. Toisestakin avioliitosta syntyi kuusi lasta, joista kaksi nuorinta, kaksoset Ilma Kristiina ja Heidi Maria kuolivat alle puolivuotiaina.
Oletettavasti Lilleberg sukunimenä on otettu käyttöön koko Martinin perheelle 1911 ja Suomen kansalaisuus on saatu 1918-1920 välisenä aikana. Varmaa tietoa ei ole saatu, koska Rovaniemen seurakunnan kirkonkirjoista on tuonaikaiset paperit palaneet.
Vanhan ”Marttiinin” on luultavasti rakentanut esi-isämme. Talossa asuivat kaikki toisen avioliiton lapset siihen asti kunnes menivät naimisiin. Isän avioiduttua Hilda Kristiina Lämsän kanssa 19.7.1915 miniä tuli taloon. Elettiin kai aika pitkälle yhteistaloudessa, äiji ja ämmi, isä, äiti, Ville, Toivo ja Elina. Toivo Johannes, joka oli syntynyt 1900 meni naimisiin Tervolasta kotoisin olevan Ida Maria Ylifrantin kanssa ja muutti Tervolaan, myöhemmin taas Rovaniemen seurakuntaan ja taas takaisin Tervolaan 1.10.1928. Ville ja Elina olivat taloudessa siihen asti kunnes menivät naimisiin.
Vanha talo puolitettiin ja toiseen päähän jäi äiji ja ämmi sekä isä ja äiti. Villelle ja Hellille erotettiin talon toisesta päästä omat huoneet. Elina muutti miehensä Juho Arttur Matinmikon luokse 1931. Äijille, joka puhui suomea norjalaisesti joitakin tavuja painottaen, erikoisen tärkeä lapsenlapsista oli ensimmäinen poika Martti. Äiji osti kauppareissultaan Rovaniemeltä Martille punaisen lippalakin, jotta sitä oli helpompi seurata ja näki missä poika liikkui. Isälle ja äidille syntyi lapsia keskimäärin kahden vuoden välein yhteensä 13. Kaksi ensimmäistä synnytystä päättyi lasten kuolemaan yhden ja kolmen päivän ikäisinä. Eloon jääneet kymmenen lasta ovat hajaantuneet eri puolelle Suomea. Kotipaikkakunnalle jäi Martti, Iikka ja Viljo. Lapsista Rauni ja Iikka ovat kuolleet.
Perheen toimeentulo saatiin talvisin metsätöistä savotoista ja kesäisin uitosta. Kotona oli karjana pari-kolme lehmää, vasikat ja hevonen. Elämä oli suhteellisen niukkaa, tosin varsinaista nälänhätää ei kuitenkaan ollut. Sitä mukaa kun lapset kasvoivat he lähtivät töihin, pojat, nuorinta Kalevia lukuun ottamatta, isän mukana savotoihin ja tytöt, joille pyrittiin myös koulutuksen kautta saamaan jokin ammatti, etupäässä Rovaniemelle.
Suomen itsenäisyyden alkuvuosina kylille rakennettiin myös työväentaloja. Martinin ja Elsan maille nykyisen Kososen paikalle rakennettiin myös työväentalo, jossa pidettiin tansseja ja muitakin rientoja. Isä ja äiti olivat aktiivisesti mukana työväenliikkeen toiminnassa ja myös työskentelivät työväentalon tilaisuuksissa, isä vahtimestarina ja äiti ravintolan puolella. Tästä työväentalon toimintojen mukanaolosta varmaan johtui, että isä, Ville ja Toivo sekä Tervolasta kylässä käymässä ollut Kustaa Edvard (Eetu) pidätettiin oman kylän miesten toimesta. Vangittuina miehet vietiin Rovaniemelle. Seuraavana päivänä isä Martin meni vankileirille mukanaan norjalainen Jagobson- niminen henkilö, joka oli puunostajana täällä Suomessa, sanoi vangitsijoille, että he ovat pidättäneet Norjan alamaisia ja Norjan valtio voi nostaa heitä vastaan syytteen. Lillebergin veljekset vapautettiin.
Myöhemmin 1920-luvun loppupuolella työväentaloja ajautui konkurssiin, niin myös Jaatilan työväentalo. Pakkohuutokaupassa talon huusi 1922 perustetun Ol Lapinmaan toimeksiannosta äidin veli Kalle Lämsä. Tällöin kukaan mahdollisista kilpahuutajista ei arvannut, että tänne on tulossa OTK-lainen työläisten kauppana pidetty Lapinmaa. Työväentalo purettiin ja siirrettiin maantien varteen ja siitä tehtiin Jaatilan Lapinmaan myymälä. Isä Väinö oli Lapinmaan perustajajäseniä. Hänen jäsennumeronsa oli 29. Myöhemmin isä oli pitkään Lapinmaan hallintoneuvostossa ja lapsistakin kuusi on aikanaan ollut siellä töissä. Työväenliikkeen vasenta reunaa edustanut isämme ei koskaan osallistunut kunnallispolitiikkaan, mutta meidän kotona kyllä oli erilaisia vasemmiston vaali- ja puhetilaisuuksia, johtuen varmaan myös siitä, että meidän pirttiin sopi paljon ihmisiä. Ammattijärjestössä isä oli mukana, ollen Uitto- ja Puutyöväenliiton Jaatilan osaston puheenjohtajana.
Lasten kasvattajina isä ja äiti olivat tasapuolisia, käskyt lapsille tulivat sen verran pontevasti, että niitä toteltiin, joskus jouduttiin käyttämään myös muita konsteja, mm. vitsaa.
Isällä oli aina hyvä hevonen, joskus useampiakin. Hän kyllä hoiti ja opetti hevosen tottelemaan napakasti kiroillen mutta käden jatkeena saattoi joskus olla remmikin. Minun muistikuvassa on parhaiten Saarelasta ostettu Esko-ruuna, joka pelkäsi autoja ja tuli laukalla pihalle. Isä opetti ja totutti sen niin, että siitä tuli vireä hyvä hevonen. Isä oli myös itseoppinut taitava ”hevostohtori”, joka korjasi hevosen purentavikoja ja jalkoja hautoen erilaissa kääreissä. Taitavana käsistään isä teki hevosen olkapäiden mukaiset vetolänget. Myös reet, kärryt ja luokat olivat aina itse tehtyjä.
Isän luonne oli hyvin sosiaalinen, meidän pirtissä sai yösijan ja myös aina jotain suuhunpantavaakin savottaan menevät hevosmiehet, muut kulkumiehet ja mustalaiset. Mustalaisista minä muistan nimeltään parhaiten köyhän Jannen. Äiti ei aina tykännyt yövieras kulkijoista mutta isä perusteli yöpaikan lupauksia kun oli itse joutunut savottamatkoillaan niin monesta talosta poiskäännytetyksi. Jotkut talolliset neuvoivatkin yöpaikan kyselijöitä meille, koska isä aina lupasi yöpaikan.
Sodan aikana isä oli jo siinä iässä, että ei tarvinnut lähteä maanpuolustustehtäviin sotarintamalle. Vain Martti oli nuorena poikasena mukana eturintamassa maatamme puolustamassa. Evakkoaikana isä oli ”isojen” tyttöjen kanssa neljä viikkoa Ruotsin puolella Karsikkojärvellä. Muu perhe äidin johdolla oli Piteån kaupungissa evakossa. Sodan jälkeen oli kovat työt, maata kuokittiin koko veljessarjan voimin. Myös ”toisten” miehet olivat samoissa hommissa Leivejoen varressa. Illalla kun työt lopetettiin oli edessä kotimatkan kilpajuoksu, jossa toisten Matti oli aina ensin kotona. Silloisella yhteisellä kotipihalla pidettiin jo aikuistuneiden lasten toimesta kilpailuja ja pelattiin erinäisiä seurapelejä. Se oli lasten ja myös vanhempien myötä hauskaa ja hyvää aikaa ja opittiin olemaan sosiaalisia toisia ihmisiä kohtaan.
Aika kului ja kaikki vanhenivat. Äitimme kuoli pitkällisen, sokeritauti, sairauden murtamana toukokuun kolmantena päivänä 1968 ja isä kymmenen vuotta myöhemmin 14.12.1978 haimasyöpään.
Tässä Väinö ja Hilda Lillebergin elämän koosteessa olen saanut tietoja ja vaikutteita vanhemmilta sisaruksiltani. Kaikki he ovat olleet sitä mieltä että meillä on ollut hyvä elämä ja nähneet tämän valtaisan muutoksen mitä tämän sadan vuoden aikana maailma on muuttunut. Sitä, onko se aina mennyt joka suhteessa parempaan suuntaan, voi itse kukin miettiä mielessään.
Kiitokset sisarilleni ja teille Martin Lillebergin sukuseuran jäsenet mukana olosta.